Tanssin opetusta kuvataan Opetushallituksen antamissa taiteen perusopetuksen perusteissa tavoitteelliseksi ja pitkäjänteiseksi. Siinä pitäisi jopa kehittää oppilaille valmiuksia tanssin ammatillisiin tai korkeakoulutasoisiin opintoihin. Tanssin perusopetus kuulostaa siis varsin kunnianhimoiselta ja vaativalta toiminnalta pelkän vapaa-ajan vieton ja hauskanpidon sijaan. Tähtäin on sekä korkealla että pitkällä tulevaisuudessa. Näin, vaikka tanssiopistoon olisi astelemassa pieni tarhaikäinen lapsi, joka vain haluaa päästä isoon peilisaliin nauttimaan kavereiden seurasta ja vilistämään musiikin viemänä. Joskus vanhemmatkin kyselevät opettajalta, onko tanssi sittenkin heidän lapselleen ihan väärä laji, kun perimä on ennemmin jäykkää kuin notkean taipuisaa ja isälläkin on lähinnä kaksi vasenta jalkaa. Olisiko siis syytä ilmoittaa tuo hurmioituneesti tanssihamosessaan pyörivä mieluummin vaikka jalkapalloon, kun eihän tällaisilla geeneillä ole tanssin parissa tulevaisuutta? Tanssin harrastamisen ajatellaan sopivan vain niille, joilla on riittävästi lahjoja ja lajiin sopivat keholliset ominaisuudet.
Itse poimin Opetushallituksen tekstistä jotain muuta. Opetuksen pyrkimyksenä tulisi olla omakohtaisen suhteen rakentaminen tanssiin ja rohkaistuminen itsensä ilmaisemiseen kehollisesti. Sen pitäisi tukea kokonaisvaltaista kasvua, luovuutta ja taiteellista ilmaisukykyä ja antaa eväitä toiminnalle ryhmän ja yhteisön jäsenenä. Tuloksena taiteen perusopetuksesta toivotaan näin syntyvän sivistyneitä, suvaitsevaisia ja jokaisen erilaisuutta kunnioittavia kansalaisia. Tätäkin ajatuksenkulkua seuraamalla siis päädytään varsin kauaskantoisiin ja haastaviin tavoitteisiin. Tanssiopetuksen sentään nähdään kehittävän jotakin kenelle tahansa tarpeellista ja yleisesti elämässä tarvittavaa.
Entä se käytäntö?
Tällainen hienojen tavoitteiden maalailu tuntuu olevan aika kaukana käytännön toiminnasta ja tanssioppilaan harrastuksen arjesta. Siitä, jossa tärkeää on se, miten hauskaa tällä kertaa oli ja kenet sai parikseen viimeisissä salin poikki -hypyissä. Siitä, kun kaikkein tärkein juttu oli kertoa pääsevänsä tanssitunnin jälkeen mummolaan tai nähdä kuva opettajan koirasta. Miten ihmeessä tanssinopettaja pystyisi täyttämään opetussuunnitelman tavoitteellisuuden, mutta samalla kannattelemaan tuota tässä ja nyt -kokemuksellisuutta, joka tuntuu vaativan luopumista laadituista suunnitelmista ja heittäytymään ihmettelemään saliin eksynyttä kärpästä pitkäjänteiseen ja tehokkaaseen harjoitteluun keskittymisen sijaan? Teit opettajana niin tai näin, joudut aina moittimaan itseäsi siitä, ettet joko antanut tarpeeksi tilaa omakohtaisen suhteen rakentamiselle tai — edellisessä onnistuessasi — huolehtinutkaan riittävästi tarvittavien valmiuksien kehittämisestä.
Kunnianhimoisesti — vai intohimoisesti?
Silmiini osuu Helsingin Sanomien juttu, jossa haastatellaan valokuvaaja Ville Juurikkalaa 40-vuotissyntymäpäivän johdosta (HS 4.3.2020). Haastattelussa hän toteaa vaihtaneensa kunnianhimoisuuden tilalle intohimon. Juurikkala kuvaa kunnianhimon aina jonkin tulevaisuudessa saavutettavan tavoittelemiseksi, kun taas intohimo elää tässä hetkessä. Jään haastattelun myötä miettimään tanssin opetukselta vaadittua tavoitteellisuutta. Ehkä sitä ei tarvitsisi tulkita vain tulevaisuuteen tähtäävänä kunnianhimona. Myös intohimon löytäminen — tai ehkä näiden tanssia harrastavien nuorten kohdalla sopivampi sana olisi innostus — johtaa juuri tavoitteellisuuden tunnusmerkeiksi sopiviin paneutumiseen, ajan uhraamiseen, asiaan keskittymiseen ja haluun kehittyä. Intohimoinen tai innostunut suuntaa huomionsa ja tarmonsa innostuksensa kohteeseen. Innostus taas pysyy yllä, kun toiminta tuottaa tyydytystä osaamisen kasvamisena ja ymmärryksen syventymisenä ja laajenemisena. Se saa haluamaan lisää ja tekemään vielä.
Innostusta ja intohimoa ei kuitenkaan voi kukaan toinen ihmiseen istuttaa. Sen syttymiseen vaaditaan tuo omakohtainen suhde tanssiin. Se jokin, joka erottaa tanssin aivan omaksi jutukseen kaikesta muusta, vaikka on ihan mahdotonta kuvailla, mitä se oikein on. Tanssin tunnistaa siitä, että se tuntuu tanssimiselta. Tanssija Rachel McLaren (Alvin Ailey American Dance Company) kuvailee tanssimista näin:
When I’m dancing, I feel so alive, like every single part of me that makes me who I am is participating in moving my body.
Rachel Mclaren
Vapaasti suomentaen siis jotenkin näin: ”Tanssiessani tunnen olevani hyvin elossa, kuin jokainen minut omaksi itsekseni tekevä osaseni osallistuisi kehoni liikuttamiseen.” Tanssimisen kokemuksen tunnistaa, eikä mikään muu tunnu samanlaiselta. Mutta tanssiin ei aina sukelleta helposti, sillä mieli on liukas luikahtamaan jonnekin muualle ja pois siitä hetkestä, jossa juuri ollaan: tulevaan, menneeseen, tanssiin jota toivoisi osaavansa tai jota kadehtien ihailee. Tanssimisen kokemus karkaa käsistä, kun ryhtyy tavoittelemaan onnistumista. Omasta kehosta tuleekin vieras ja melkein vihollinen, jonka vastustusta vastaan pitää työläästi taistella.
Innostuminen ja elämyksellisyys avaimina tavoitteellisuuteen?
Innostumisesta voi tehdä ehkä yhdistävän linkin omakohtaisen tanssisuhteen ja kehollisen kokemuksellisuuden (jotka ovat tässä ja nyt) sekä tulevaisuuteen suuntaavan tavoitteellisuuden välille. Tanssinopetuksessa voin siis ryhtyä vaalimaan ajatusta, että tunnilla nautitaan, leikitään, innostutaan ja pidetään hauskaa ilman pelkoa siitä, ettei silloin tehtäisi töitä kunnolla. Oppiminenhan on tehokasta ja taidot omaksutaan parhaiten juuri, kun tekeminen on hauskaa. Hauskuus ja nauttiminen ei tarkoita hyödytöntä tyhjänpäiväisyyttä. Päinvastoin. Hampaat irvessä pakertaminen ja hikinen uurastaminen vain jotta myöhemmin saisi luvan nauttia se vasta tehotonta onkin. Ellei sitten tavoitteena olekin kyllästyä, menettää kiinnostuksensa ja väsyä koko juttuun.
Alan siis nähdä tavoitteellisuuden ja pitkäjänteisyyden keinoina, joilla innostuksen voi saada syvenemään intohimoksi. Intohimon voimalla ja sen antamalla päättäväisyydellä vasemmat jalat saa askeltamaan kompastelematta ja jäykät jäsenet kurottamaan kohti taivaita. Oman kokemuksellisen suhteen rakentaminen tanssiin ei vaadi oikeanlaisia mittasuhteita tai käärmenaisen notkeutta. Siihen ei tarvita muuta kuin oman mielen päästämistä lentoon. Tanssinopettajana asetan tehtäväkseni olla antamassa tälle lennolle vauhtia sen sijaan, että piirtäisin sille esteeksi rajoja ja ehtoja. Mikä oikeastaan voisi olla harrastamisessa tärkeämpi anti kuin oppia löytämään oma intohimonsa ja sen antama voima?
Eevamari Kitti on pitkän linjan tanssin ammattilainen ja valmistunut tanssijaksi Teatterikorkeakoulusta vuonna 1987. Vantaan tanssiopistossa hän toimii alkuopetuksen kehitystyöopettajana ja opettaa tällä hetkellä klassista balettia.
