Tässä kirjoittaa Venla, ja jaan tekstissä kanssanne ajatuksia uutena opettajana olosta VTO:lla. Aloitin
streetin ja lyrical jazzin opettajana syksyllä 2020, ja nyt tammikuussa opetettavakseni tulivat myös
pirteät lastentanssi-, Dancemix- ja 3-5. luokan street-ryhmät.
Aika koronan kourissa on ollut tietenkin koettelevaa niin meille tanssinopettajille kuin oppilaillekin. On
täytynyt olla varovainen ettei mene lähelle, ettei unohda pestä käsiä, miettiä olenko tässä jotenkin erityisen
vaaraksi muille tilassa olijoille, kun hengitän raskaasti hyppysarjassa. Marraskuun loppupuolella jouduimme
lopettamaan kautemme ajoissa, sekä perumaan odotetut esitykset, mikä aiheutti tietenkin niin päänvaivaa
kuin mielipahaa kaikille. Zoomissa olemme puolin ja toisin tirkistelleet liikkeitä ruuduilta ja koettaneet pitää henkeä yllä. Ikävien asioiden varjostaman lukukauden lomassa on kuitenkin ollut sitäkin ilahduttavampaa huomata asioita jotka ovat VTO:n vahvuuksia, ja kuinka tietyistä periaatteista ja teemoista on pandemiasta huolimatta pidetty kiinni.
Harrastajasta ammattilaiseksi
Olen tietenkin kovin uusi henkilö niin talossa, kuin isommassa perspektiivissä koko tanssialallakin. En ole
ollut ’out there’ (kuten koulussa puhuttiin ammattikentällä olosta) vielä edes viittä vuotta. Aloitin tanssiin teini-
iän kynnyksellä ja harrastamisen kautta kiintymykseni siihen kasvoi. Se skaala näkökulmia, joilla suhtauduin
liikkeeseen ja ilmaisuun, syveni vuosi vuodelta. Tämän kaiken mahdollistivat suurelta osin merkittävän,
autenttisen ja ammattimaisen panoksen antaneet tanssikasvattajat. Polkuni kulki tanssin yliopisto-opintoihin,
joissa tanssialan moninaiset mahdollisuudet ja merkitykset hahmottuivat.
Aloitin tanssin opettamisen melko pian valmistuttuani. Alusta asti parasta työssä on ollut jakaa liikettä, tilaa ja
ajatuksia tapaamieni ihmisten kanssa. Alusta asti koin että työ on kuitenkin lopulta, hassua kyllä, aika
yksinäistä. Niin paljon ihmiskohtaamisia ja silti tuntui tältä. Yksinäinen susi joka kulkee omia reittejään
opetuspisteeseen, ihmiset tulevat tunniksi oppimaan liikettä ja nauttimaan siitä, sitten he menevät kotiin, ja
niin menee susikin.
Yksinäisestä sudesta lauman jäseneksi
Eri paikoissa ja erilaisia töitä tehneenä tuntuu, että yhteisöllisyys ja yhteisen hyvän eteen yhteen hiileen
puhaltaminen ovat hyvin trendikkäitä ihan kaikkialla. VTO:lla nämä eivät tunnu korusanoilta, ja keskustelun
tyyli ja keskusteluilmapiiri tuntuu avoimelta. Olen ehkä välillä ollut vähän hämillänikin siitä, miten terveellä
tavalla yhteisöä ja luottamusta koulussa luodaan. Eräänkin kerran tokaisin kokoustaessa että ”kukas tuonkin
projektin sitten tekee” ja vastauksena tuli ”yhdessä, tietenkin”.
Vantaan Tanssiopistolla työskentelee henkilökuntaa, jolla on hurjasti historiaa ja kokemusta alalta. Paitsi
VTO:lla on upeaa kokemusta, ammattitaitoa ja näkemystä, sitä myös jaetaan opettajien kesken
yhteisöllisyyden avulla. Uskon että se kaikki hyvä mitä henkilökunnan kesken luodaan, heijastuu myöskin
oppilaiden kokemukseen opetuksesta. Se on ainakin oma kokemukseni kaikilta niiltä ajoilta kun itse olen
ollut opetettavana yhtään missään.
Tanssikasvatus ei ole sitä että opetellaan liikuttelemaan raajoja tilassa, vaan hyvin kokonaisvaltaista,
arvopohjaista ja pitkäjänteistä työtä. Rajoitusten ja poikkeusjärjestelyjen keskellä oppilaat ja vanhemmat ovat
olleet ymmärtäväisiä ja kärsivällisiä, vaikka ymmärrettävää olisi jos ei aina jaksaisi. Suuri kiitos yhteistyöstä
siis myöskin vanhemmille ja oppilaille.
Uutena opettajana olen kokenut, että VTO:lla ammattitaitoani arvostetaan. Se uskalletaan sanoa ääneen
vaikka olen tietysti nuorehko ja vaikka varmasti myös mokaan. Tämä tunne on sydäntä lämmittävä.
Tanssiala kokonaisuudessaan voi välillä tuntua vaikealta, epäreilulta ja ylen määrin voimia vievältä. Arvostan
siis takaisin kaikkia tanssin tekijöitä, jotka jatkavat ajastaan ja luovuudestaan ammentamista tanssin
edistämiseen, sekä tätä koulua, jonka arvot voin sekä aatteen että käytännön tasolla allekirjoittaa hyvällä
mielellä.
Susi matkaa opetuspisteeseen, vaihtaa muutaman sanasen kollegojen kanssa, matkaa kotiin, vaihtaa lisää
ajatuksia seuraavana päivänä ruudun välityksellä, pohtii yhdessä käytyjä teemoja itsekseen ja matkaa jälleen seuraavana päivänä opetuspisteeseen. Yhtäkkiä susi huomaa että kohtaamiset ovat nivoutuneet työksi, joka ei ole enää pelkästään susi sekä oppilaat salissa.
Tsemppiä ja lisääntyvää valoa meille kaikille tulevaan kevääseen. Dance must go on!
Venla Mustonen on valmistunut tanssitaiteen kandidaatiksi 2016 Trinity Laban Consevatoire of Music and
Dancesta ja työskennellyt tanssinopettajana Vantaan Tanssiopistossa syksystä 2020 alkaen.
